Vesa-Matti Saarakkala

Oikealla asialla suomalaisessa taidepolitiikassa

Taiteessa otetaan usein kantaa yhteiskuntaan, mikä voidaan mieltää poliittiseksikin toiminnaksi. Taide on monelle suomalaiselle makuasia, mutta taiteen tukemiseen käytetään myös julkisia varojamme ilman sen kummempaa makutuomarointia. Näistä syistä johtuen olenkin sitä mieltä, että politiikkojen olisi voitava avoimesti vaikuttaa taiteen taloudelliseen tukemiseen. Se ei mitenkään rajoita taiteen vapautta, koska tarkoitus ei ole kieltää mitään nykyään laillista taidetta.

Kansanedustajathan valitaan Suomessa toimeensa vaaleilla, joissa kaikilla kansalaisilla on äänioikeus, joten ei ole mielestäni väärin vaatia demokraattista poliittista asiantuntemusta ohjaamaan tukipolitiikkaa edes osittain. Kunnissahan asia toimii kulttuurilautakuntien kautta jo nyt. Sopivassa suhteessa tällainen poliittinen asiantuntijuus takaisi sen, että politiikassa jouduttaisiin ottamaan enemmän kantaa taiteeseen, periaatteellisiin ideologisiin asioihin sekä ihanteisiin. Lisäksi usein turhankin arvostelun kohteena oleva taidemaailma saisi vahvemman olemassaolon oikeutuksen ja monet sellaisetkin kansalaiset, joita taide ei liiemmälti kiinnosta, rohkenisivat ottaa suomalaiseen kulttuuri- ja taide-elämään kantaa. Suomalainen taide nousisi uuteen kukoistukseen.

Demokraattinen poliittisuus voisi kohdistua esimerkiksi nykyään kulttuuriministeriön yksinvaltaisesti nimeämään taideneuvostoon, jossa olisi jatkossa sekä poliittisin perustein valittuja että muunlaisin perustein valittuja henkilöitä. Poliitikkojen valitseminen voisi tapahtua eduskunnassa vaikkapa kunnallispolitiikastakin tutulla suhteellisella vaalilla ja valittavana olisi esimerkiksi neljä kansanedustajaa.

Tällä hetkellä taide ei juuri puhuta, koska se on marginaalisen porukan harrastus tai sellaiseksi se ainakin mielletään. Siten tuloksetkin ovat marginaalisia. Puhutaan taiteen voimaannuttavasta vaikutuksesta ynnä muusta, mutta onko nyt niin, että taide lähinnä voimaannuttaa siitä kiinnostuneita yksilöitä sietämään yhteiskuntaa kuin että taide ja sen harrastaminen johtaisivat johonkin yhteiskuntaa eteenpäin vievään yhteisölliseen toimintaan? Palveleeko taide nyt vain lähinnä yksilöllisyyttä ja pysähtyneisyyttä, ei niinkään yhteisöllisyyttä ja eteenpäinmenoa? Onko taide, postmodernikin sellainen, pakopaikka todellisuudesta? Taiteilijoiden itsensä tulisi esittää itselleen kysymys: Onko tullut tulosta vai onko kyse vain puuhastelusta?

Sitä paitsi, tosiasiassa jo nyt monet kulttuuripoliittiset valinnat ovat poliittisesti värittyneitä. Esimerkkinä mm. entisen vasemmistokansanedustaja Minna Sirnön valinta vastaperustetun Taiteen edistämiskeskuksen johtajaksi. Taiteen edistämiskeskuksen yhteydessä toimii niin ikään kulttuuriministeriön nimeämä ja niin ikään vastaperustettu taideneuvosto, joka tekee edistämiskeskukselle esityksen siitä, miten taiteen määrärahat pitäisi valtion talousarviossa jakaa. Sen puheenjohtajaksi valittiin niin ikään vasemmistolaiseksi tunnustautunut Tiina Rosenberg.

Taideneuvosto käyttää merkittävää valmisteluvaltaa suomalaisessa taidepolitiikassa, sillä se päättää esimerkiksi apurahoja jakavien taidetoimikuntien toimialoista, määrästä ja jäsenistä. Valinnassa painotetaan taiteen tuntemusta ja osaamista, mutta ei toki suljeta mitenkään valinnan poliittisuutta pois, koska se on mahdotonta. Toimikuntien apurahapäätösten kerrotaan perustuvan vertaisarviointiin.

Taiteen edistämiskeskus taas tekee esityksen määrärahojen jakamisesta kulttuuriministeriölle. Tällä hetkellä edistämiskeskuksen johdossa on siis Minna Sirnö, kulttuuriministerinä Paavo Arhinmäki ja taideneuvoston johdossa Tiina Rosenberg. Emme voi mitenkään tietää, paljonko poliittisilla näkökannoilla ja paljonko taas ns. ammatillisilla tai muilla näkökannoilla on merkitystä rahanjaossa, mutta jotakin voidaan toki päätellä johtajavalinnoista. Olennaista on se, että systeemi mahdollistaa piilopoliittisuuden.

Mielestäni olisi paljon parempi, että eduskunta voisi suoremmin ja demokraattisemmin osallistua apurahojen jakamiseen, koska se viime kädessä kantaa myös vastuun kulttuuripolitiikasta ja määrärahoista. Tällä hetkellä valta on kuitenkin ministerillä ja hänen poliittisin perustein valitsemallaan eliitillä, joka sitten yrittää parhaansa mukaan tehdä muka mahdollisimman epäpoliittisia valintoja alatasolle. Poliittisuus pystytään piilottamaan asiantuntijuuden taakse. Ihminen, joka on läpeensä poliittinen, kuten Sirnökin on, aivan taatusti tekee poliittisia päätöksiä, mikäli siihen vain tulee tilaisuus. Nykylinjan jatkaminen ja sen suojeleminenkin on jo poliittinen valinta.

Onkin väärin väittää, että poliittisesti ylätasolta johdettu organisaatio voisi olla jotenkin epäpoliittinen. Toisaalta ihmettelen politiikan demonisointia demokratiassa, sillä kyllähän meidän on voitava luottaa kansalaisten arviointikykyyn ja makuun, jos siis nykyjärjestelmän sijaan poliittinen prosessi olisi demokraattinen. Vai onko nyt niin, että taidemaailma on omansa ja etääntynyt niin paljon muusta yhteiskunnasta, ettei näin voida enää olettaa asioiden toimivan edes demokraattisen prosessin kautta? Jos näin on, sitä suuremmalla syyllä on käynnistettävä rohkea rakenteellinen uudistus, sillä en usko pelkän puheen taiteesta riittävän.

Kulttuurieliitti perustelee sitä, miten erityisesti vaikeina taloudellisina aikoina tarvitaan taidetta ja kulttuuria ja että kulttuurimäärärahoista ei saisi leikata. Se siis jos mikä, näkee taiteen välinearvona yhteiskunnan koossapitämiseksi. Tai sitten taidetta perustellaan terveyssyillä, joita on hyvin vaikea näyttää toteen. Mielestäni parempi lääke kuin taide vaikkapa yhteiskunnallisesta epäkohdasta johtuvaan ahdistuneisuuteen tai vastaavaan alakuloisuuteen on toiminta, ainakin mikäli halutaan hoitaa itse sairautta eikä vain oireita. Voimme tehdä taiteesta liikkeellepanevaa toimintaa saattamalla varsinainen taide ja varsinainen politiikka keskinäiseen avoimeen kanssakäymiseen.

Jos kansalaisten valitsema poliitikko tällä hetkellä haluaa ottaa taiteeseen poliittisesti kantaa, se tapahtuu lähinnä pitämällä puheita tai esittämällä määrärahalisäyksiä tai määrärahavähennyksiä erilaisille momenteille valtion talousarviossa. Puhuminen leimataan helposti pelkäksi sanahelinäksi ja esimerkiksi määrärahaleikkausesitykset helposti tuomitaan, koska käytännössä leikkaus olisi summittainen. Jäljelle jäävän määrärahan kohdentaminen kun ei ole eduskunnan vallassa millään muotoa. Tällä hetkellä poliitikon on harvoin mitään mieltä lähteä minkäänlaiseen taidedebattiin.

Politiikka on perimmältään uskon ja tahdon asia. Itse ajattelen, että on hyveellistä tavoitella totuutta elämän eri osa-alueilla, myös taiteessa. Se, että väärintekemisen pelossa muka viisaasti annetaan asioiden vain olla ja kaikkien kukkien kukkia on mielestäni lähinnä välinpitämättömyyttä, todellista hurskastelua. Ollaankin lopulta aika perimmäisten kysymysten äärellä, kun pohditaan sitä, onko ihmisen parempi yrittää tehdä oikein kuin yrittää olla tekemättä väärin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (29 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Taidetta ei voi valjastaa, mutta taiteen nuolijoita voidaan (n)ostaa toimikuntiin.

Hyväveli toimii joka masinassa, eli kaikki valta on ahdistetty sen alle, joten voithan aina jeesustella valintaprosesseilla tai henkilöillä, mutta lopputulos on aina vain se, että mafia toimii.

Kaikki tuet, paitsi tuki hääkuvan takana pitää poistaa.

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Tässä avauksessa ei ole mitään tolkkua.

Matias Härkönen

Jos sen olisi kirjoittanut joku vihreä, olisit varmasti peukuttanut.....

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Kuinka niin? En mä ole mikään vihreä.

Henri Kangas

Et tainnut vaan tajuta lukemaasi.

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama
Henri Kangas Vastaus kommenttiin #19
eepinikke

Täysin kanssasi samaa mieltä Taru! Siinä ei ollut mitään järkeä!

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Ei ollenkaan hassumpi kannanotto Saarakkalalta.

Kalle Erkkilä

Kuvataiteilijana olen sitä mieltä, että yhteiskunnallisten taideapurahojen jakaminen pitää lopettaa kokonaan.
Liiaksi näkee lahjattomien, itseään taiteilijoiksi kuvittelevien elävän yhteiskunnan piikkiin.

Parempi olisi tukea nuoria taiteilijoita (siis alle 40-vuotiaita) antamalla heille käyttöön työ- ja näyttelytiloja. Elannon he saisivat teoksiensa myyntituloista. Kypsät taiteilijat eivät tukea kaipaa, koska he jo elättävät itseään taiteellaan.

Toinen tapa tukea ja edistää taidetta on ostaa teoksia kuntien ja valtion toimesta (tätä toki tehdään jossain määrin nytkin). Taiteessa on omat "hyvä veli" -verkostot, joten hankinnoista päättävät elimet on jotenkin koottava siten, että tuttuja ei pysty suosimaan.

Mikäli taiteilija ei saa töitään kaupaksi (jostain syystä), voi hän tehdä taidetta harrastusmielessä ja varsinaisen elannon hankkia muutoin.

Yksityiset säätiöt ja vastaavat voisivat toki jakaa apurahoja jatkossakin miten mielivät.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Näin on näppylät. Peukutin.

Kalle Erkkilä

Minä peukutan Alsismin puolesta :) Voiko niitä sinulta ostaa?

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #10

Voi ostaa minulta alsismia ja teen jatkossa ilmeisesti vain alsistisia töitä.

eepinikke

Mielestäni Kalle pointti on siinä mitä sinä pidät lahjattomana taiteessa. Se on niin henkilökohtaista tuo taiteesta pitäminen ihan jokaisella. Toiset tykkää äidistä ja toiset vain äidin tyttärestä.

"Toinen tapa tukea ja edistää taidetta on ostaa teoksia kuntien ja valtion toimesta (tätä toki tehdään jossain määrin nytkin"

Tässä sen sijaan olen kanssasi täysin samaa mieltä!

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

MTV: Perussuomalaisten kulttuuripolitiikka ällistyttää

Persut jänistivät haastattelusta

MTV3:n uutiset pyysi haastattelua myös perussuomalaisilta. Kansanedustajat Raimo Vistbacka ja Pentti Oinonen saatiin useamman yrityksen jälkeen puhelimeen. Oinonen sanoi, ettei edes ymmärrä mitä tuo puolueen linjaama "postmodernistinen taide" on. Vistbacka siirsi haastatteluvastuun puolueen kulttuuripoliittiselle vastuuhenkilölle Veli-Matti Saarakkalalle.

Brysselissä oleva puheenjohtaja Timo Soini vastasi haastattelupyyntöön tekstiviestillä, ettei hän ole taideasiantuntija eikä hänellä ole muuta sanottavaa asiassa.

Saarakkala kuittasi haastattelupyynnön sanomalla, että linja on mikä on.

Sen pituinen se.

http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/perussu...

Käyttäjän tp83 kuva
Vesa-Matti Saarakkala

Löydät kyllä vaaliohjelmamme puolueemme kotisivulta. Jos tiedät, mitä meiltä siitä kysyttiin, se on sitten asia erikseen. Tällöin voisit arvostellakin asianomaista tuosta kommentista. Ohjelmaa on kyllä toimestanikin kommentoitu eri lähteissä. En peräänny vaaliohjelmastamme, mutta tässä tosiaan taas kertaalleen yritin nyt suomalaisen kulttuurin puolesta tehdä hyviä uusia avauksia, joten pidättäydytään tässä keskustelussa ensisijassa näissä lähtökohdissa. Ymmärrän kyllä, että moni haluaa pitää kiinni olemassaolevasta taidepoliittisesta systeemistä ja lähinnä keskittyy parjaamiseen vailla mitään argumentaatiota. HS-gallupin mukaan muuten yli 50 % oli puolueemme kanssa samaa mieltä maaliskuussa 2011 mitä tulee postmodernin nykytaiteen tukemiseen julkisin varoin. Olkoon se nyt vastauksena tähän ehkä vähän aiheen sivusta tulleeseen nettilainaukseen.

Joni Pelkonen

Tässähän Saarakkalalla olisi tilaisuus kertoa ihan selvällä suomenkielellä että mitä se puolueohjelmassa tarkoitettu postmoderni tekotaide oikein on? Vastauksen voi antaa myös antamalla linkki kuvaan joka esittää postmodernia tekotaidetta. Vai eikö Saarakkalalla ole sellaista tarjota?

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama Vastaus kommenttiin #26

No et ole sitten enempää postmodernia taidetta löytänyt :D

Marko Gylén Vastaus kommenttiin #26

Mitenköhän tuo on "postmodernia tekotaidetta"? Toisin sanoen, miten se on nimenomaan postmodernia ja toisaalta miten se on tuomittavissa tekotaiteeksi eli mikä siinä on vikana?

http://www.anhava.com/exhibition.php?id=237&action...

Santeri Halmetoja Vastaus kommenttiin #29

Arhinmäen presidentinvaalikampanjassahan oli mukana tämä kuuluisa kissantappaja ja -onanoija Teemu Mäki. Siinä kai sitten vasemmistolaista postmodernia taidetta.

Käyttäjän tp83 kuva
Vesa-Matti Saarakkala Vastaus kommenttiin #29

Teos ilmentää hyvin tyypillistä postmodernia kuvataidetta, jossa on joko keskenään ristiriitaista maalaus- tai muuta kuvaustekniikkaa tai tekniikka vaikuttaa kokonaan poissaolevalta. Teos on myös ulkoasultaan hyvin abstrakti eikä siitä pysty suoralta kädeltä sanomaan, mistä siinä on edes kysymys. Taulu ei lisäksi viesti minkäänlaisia syvämerkityksellisiä taiteellisia ihanteita, vaan jättää katsojan vastuulle määrittää, mikä yleensä oikeuttaa teoksen kutsumisen taiteeksi. Teoksen nimi on Venus ja sen voidaan katsoa viittaavan joko aurinkokuntamme planeettaan tai roomalaisten rakkauden jumalattareen. Nimi on harhaanjohtava, sillä teos muistuttaa lähinnä pikselimössöä, eikä katsojalle avaudu, mikä yhteys Venuksella on kyseiseen tauluun. Juuri tämä ihmisten tarkoituksellinen hämmentäminen suurempien taiteellisten elämysten tarjoamisen sijasta on olennainen osa postmodernismia. Postmodernismihan ei ole mikään perussuomalaisten keksimä taidesuuntaus, vaan se on ihan yleinen käsite, josta voit itse ottaa lisää selvää eri tietolähteistä. Itselleni käsite tuli ensimmäisen kerran vastaan muistaakseni jo yliopiston valtio-opin pääsykoekirjassa eikä ihme, kun suuntaus on tunnettu jo vuosikymmenet eli mitään uuttahan siinä ei ole sinänsä.

Marko Gylén Vastaus kommenttiin #32

Hei. Pahoittelen, että huomasin vastauksesi vasta tänään.

Minusta tuntemuksesi kuulostavat ihan hyviltä lähtökohdilta. Ongelma syntyy siinä, ettet kysy, minkä takia Vuokolan teos aiheuttaa tai sen on kenties tarkoituskin aiheuttaa tuonsuuntaisia tuntemuksia, vaan pidät syynä teoksen epäonnistuneisuutta, kansan mausta vieraantuneisuutta tai tarkoituksellista hämmentämistä tms. Olet siis jo etukäteen päättänyt, että taide ei saisi aiheuttaa tuollaisia tuntemuksia. Kuitenkin vastaavia tuntemuksia ovat aikanaan aiheuttaneet niin Gallénin Akka ja kissa (1885), kuin vaikkapa nykyisin monien kauniina pitämä ranskalainen impressionismikin.

Mietitäänpä siis noita tuntemuksiasi ikään kuin teoksen olisikin tarkoitus aiheuttaa juuri niiden kaltaisia (tämä on aina hyvä lähtökohta taiteen kanssa: tunnistaa tuntemuksensa ja kysyä minkä vuoksi niitä aiheutuu).

Aloitetaan vaikkapa pikselimössöstä ja siitä, ettemme osaa sanoa, mitä se esittää, emmekä nimestäkään tiedä, viittaako se planeettaan vai jumalattareen. Sen kuitenkin pystymme päättelemään, että pikselit ja mahdollinen Venus-planeetan kuva viittaavat siihen, että kyseessä on jotenkin nykyajan visuaalista mediakuvaa kommentoiva teos. Toisaalta pikselit viittaavat juuri vaikeuteen tunnistaa kuvaa, mikä sopii nimen epävarmuuden kanssa yhteen. Venus-nimi taas tuo jumalattarena esiin historiallisen kuvakulttuurin jumalkuvat. Kenties teos kuvaakin juuri sitä, miten Venus, taidehistoriallinen aihe jumalattarena, on muuttunut nykykuvakulttuurissa digitaaliseksi pikselikuvaksi planeetasta. Teos siis ilmeisellä tavalla tarkastelee erään käsitteen, Venuksen, visuaalisen muutoksen historiaa ja tuo koettavaksi tästä aiheutuvan epävarmuuden.

Koska kyse on kuvan hajoamisesta väreiksi ja taivaankappaleen kuvasta, ei ole aivan kaukaa haettua nähdä teoksessa viittaus Claude Monet'n Impressio-teokseen (1872), koska tämä on niin kuuluisa, peräti ylikuuluisa. Tässä mielessä Vuokolan teos päivittää impressionismia, eli sovittaa sen vastaamaan ja kuvaamaan nykyistä kuvakultuuria ja todellisuutta, sitä, minkä keskellä elämme. Tällaisena se on tavallaan myös realistinen. Kenties Vuokolan teos viittaa myös Impressio-teoksen aikanaan kohtaamaan kritiikkiin, joka, kuten jo totesinkin, on varsin samansuuntaista kuin kirjoittamasi. Toisaalta sen voi nähdä myös osoittavan sitä, miten digitaalinen kulttuuri on velkaa impressionismille ja pointillismille ja ylipäätään taiteilijoiden teknisille värikokeiluille. Vaikka siis teoksesta ei paista Vuokolan käsityötekniikka, niin kuvaamistekniikka on tietyllä tavalla juuri teoksen aihe. Sikäli on aivan oikein sinulta kiinnittää siihen huomiota.

Toisaalta taiturimaisen tekniikan näkymättömyydestä ja abstraktiudesta on taisteltu jo modernismin aikanaan, eli ne eivät ole leimallisesti postmoderniin taiteeseen kuuluvia ilmiöitä. Postmoderni taidehan, jos tarkoitetaan postmodernismia eikä kaikkea ns. "modernin ajan" jälkeistä, so. ns. jälkiteollisen ajan eli viimeisen 50 vuoden taidetta, on ennemminkin paluuta esittävään kuvaan pois modernista abstraktiosta, vanhojen kuuluisten teosen suoraa lainaamista (usein parodisesti), italialaista 1980-luvun anakronismia, figuratiivisen maalauksen paluuta, valokuvarealismia ja niin edelleen. Tässä mielessä käsitetyn "postmodernin taiteen" oikeastaan katsotaan jo päättyneen 1990-luvulla. Jos taas tarkoitetaan kaikkea postmodernin ajan taidetta, niin hajanaista kuin se onkin, kysymys ei suinkaan ole abstraktiosta, vaan abstraktion jälkeisestä nykymedian kuvakulttuurin kommentoinnista, ja siinä mielessä Vuokolan teos on aiheeltaankin postmoderni. Maalaustaiteeseen on toisaalta aina kuulunut sen ääreen pidättyminen, mitä todellisuuden näkeminen oikein on, olipa se sitten kuoleman läsnäolon näkemistä arjessa, Jumalan johdatuksen näkemistä, kansan elämän kurjuuden näkemistä, väri-impressioita tai digikuvaa - siis sen näkemistä, miten oma katse on jo kulttuurisesti merkityksellistynyt.

Näin siis olen tuonut esille, miten teos viestii "syvämerkityksellisiä taiteellisia ihanteita", tosin se tekee tätä ehkä hiukan eri tavalla, kuin ennalta halusit.

Nyt voi toki huomauttaa, että ehkä vain joku itseni kaltainen (olen nykytaiteen kohtaamiskysymykseen erikoistunut taidehistorioitsija ja -kriitikko) pystyy näkemään tässä kuvassa tätä. Huomauttaisin kuitenkin kolmesta asiasta.
1) Minun ammattitaitoani, jos sellaista on, on lähinnä pukea sanoiksi tämä katsomisprosessi sellaisena kuin se teoksessa rakentuu. Katsojan ei tarvitse osata tätä kokeakseen teoksen jotenkin tällaisena, vaikka toki jonkinlaista nykytaiteen seuraamista tms. käsitteellistämistä varmaan tarvitaan.
2) Aivan yhtä hyvin tätä voi pitää vaikkapa sisustusesineenä, jos sattuu pitämään värikkäästä sisustuksesta. Itse en pidä, mutta kaikesta taiteesta ei jokaisen tarvitse pitää tässä eikä muussakaan mielessä. Toisaalta en sano, että tämä teos on tehnyt minuun mitenkään kovin erityisen vaikutuksen, mutta ihan kelpo teos se mielestäni on ja kenties jollekin tulee siitä vielä voimakkaampi tunne.
3) En lähtenyt liikkeelle muusta kuin sinun tuntemuksistasi. Ainoa mitä tein, oli se, että torjuin ennakkoluuloja heijastelevan selityksesi omille tunteillesi ja korvasin sen melko helposti omaksuttavalla taidehistoriallisella tietämyksellä. Vastaavasti jääkiekko-ottelun seuraamisessa auttaa esim. pelin sääntöjen tunteminen, muutenhan se näyttää vain kasalta järjettömiä sohaisuja, kuten ilmeisesti tämäkin teos saattaa jostakusta näyttää. Tietämystään voi sitten tietenkin molemmissa syventää ja näin saa voimakkaamman tuntemuksen: esim. kun tietää "sääntöjen" lisäksi lisää taiteilijoiden tai jääkiekonpelaajien historiaa.

Käyttäjän Ukkram09 kuva
Markku Laitinen

Itsekin Taidemaalarina pidän koko nykyistä taidekenttää täysin pienen sisäpiirin hiekkalaatikkona, jonka tarkoituskaan ei ole tuottaa laadukasta kuvataidetta, vaan ylläpitää isojen lasten hiekkalaatikkoa.

En lopettaisi taiteen julkisia tukia, mutta suuntaisin niitä aivan toisella tavalla ja toisenlaiseen enemmän yleisöystävälliseen taiteeseen. Samalla muuttaisin koko taidekentän ikivanhat käytännöt vastaamaan tämänpäivän vaatimuksia ja purkaisin useita päällekkäisiä instansseja ja "instituutioita"!

Mak Koneniiva

Poliitikon kannattaisi sanoa asiansa huomaattavasti lyhyemmin kuin teit. Suurin osa potentiaalisista hehgenheimolaisista ei jaksa/viitsi lukea omastamielestään liian pitkää ja vavaloista kirjoitusta.

Tsemppiä kirjoittajalle jatkoon!

Käyttäjän anitaorvokki kuva
Anita Koivu

En jaksanut kaikkea Vesa-Matin tekstiä lukea ajatuksella. Taiteen harrastaminen eri muodoissaan antaa voimia arjen työlle. Erilaiset kuorot sekä kansalais- ja työväenopistojen piirit ovat todella tärkeitä. Kunnissa kulttuurilautakuntiin jäsenet valitaan poliittisilla mandaateilla ja näihin on mahdollista sitten halukkaiden pyrkiä.

Erkkilän kommenttiin yhdyn täysin. En myöskään ymmärrä sitä, että jo eläkkeellä olevalle taiteilijalle myönnetään apurahoja. Mitä pienemmästä paikkakunnasta on kysymys tahtoo olla niin, että myös se paikallisten taiteilijoiden piiri on melko "sisäänpäinlämpiävä".

Joni Pelkonen

"Demokraattinen poliittisuus voisi kohdistua esimerkiksi nykyään kulttuuriministeriön yksinvaltaisesti nimeämään taideneuvostoon"

Kulttuuriministeriössä ylimmät päätökset tekee kulttuuriministeri. Kulttuuriministeriksi pääsee hallituksessa olevan puolueen asettama henkilö. Hallituspaikka taas oli persuille tarjolla. Ei kelvannut, joten mitäs valitat? Vai pitäisikö persusta tehdä kulttuuriministeri ilman hallitusvastuuta :D

Käyttäjän PetteriTerho kuva
Petteri Terho

"Kansanedustajathan valitaan Suomessa toimeensa vaaleilla, joissa kaikilla kansalaisilla on äänioikeus, joten ei ole mielestäni väärin vaatia demokraattista poliittista asiantuntemusta ohjaamaan tukipolitiikkaa edes osittain"...

joo, ihanko "kaikilla kansalaisilla on äänioikeus".. jos perusasioiden hallinta on kansanedustajalla tolla tasolla, niin mitähän persujen "demokraattinen poliittinen asiantuntemus" sitten taideasioissa olisi.. pelkkä ajatuskin pelottaa. toivottavasti näitä avauksia ei tulisi kauhean usein.

Marko Gylén

Oikealla asialla Perussuomalaisessa politiikassa

Perussuomalaisissa otetaan usein kantaa yhteiskuntaan, mikä voidaan mieltää taiteelliseksikin toiminnaksi. Perussuomalaiset on monelle suomalaiselle makuasia, mutta Perussuomalaisten tukemiseen käytetään myös julkisia varojamme ilman sen kummempaa makutuomarointia. Näistä syistä johtuen olenkin sitä mieltä, että taiteilijoiden olisi voitava avoimesti vaikuttaa Perussuomalaisten taloudelliseen tukemiseen. Se ei mitenkään rajoita Perussuomalaisten vapautta, koska tarkoitus ei ole kieltää mitään nykyään laillista politiikkaa.

Kansanedustajathan valitaan Suomessa toimeensa vaaleilla, joissa kaikilla kansalaisilla on äänioikeus, joten ei ole mielestäni väärin vaatia myös kansalaisten taiteellista asiantuntemusta ohjaamaan perussuomalaisen politiikan tukea edes osittain. Taiteen sisällähän asia toimii joidenkin teosten aiheissa jo nyt. Sopivassa suhteessa tällainen taiteellinen asiantuntijuus takaisi sen, että taiteessa otettaisiin enemmän kantaa Perussuomalaisiin, puolueen ideologisiin asioihin sekä ihanteisiin. Lisäksi usein turhankin arvostelun kohteena oleva Perussuomalaiset saisi vahvemman olemassaolon oikeutuksen ja monet sellaisetkin kansalaiset, joita Perussuomalaiset ei liiemmälti kiinnosta, rohkenisivat ottaa Perussuomalaiseen politiikkaan kantaa. Perussuomalainen politiikka nousisi uuteen kukoistukseen.

Tällä hetkellä Perussuomalaisten politiikka ei juuri kiinnosta, koska se on kapeakatseisen porukan harrastus tai sellaiseksi se ainakin mielletään. Siten tuloksetkin ovat kapeita. Puhutaan Perussuomalaisten jytkystä ynnä muusta, mutta onko nyt niin, että perussuomalainen politiikka lähinnä jytkyttää siitä kiinnostuneita yksilöitä kritisoimaan yhteiskuntaa kuin että politiikka ja sen harrastaminen johtaisivat johonkin yhteiskuntaa eteenpäin vievään yhteisölliseen toimintaan? Palveleeko perussuomalainen politiikka nyt vain lähinnä yksilöllisyyttä ja pysähtyneisyyttä, ei niinkään yhteisöllisyyttä ja eteenpäinmenoa? Onko politiikka, perussuomalainen sellainen, pakopaikka todellisuudesta? Perussuomalaisten itsensä tulisi esittää itselleen kysymys: Onko tullut tulosta vai onko kyse vain puuhastelusta?

Toimituksen poiminnat